13. helmikuuta 2017

Pedot ja porot poronhoitoalueella

Kirjoittaja: Anne Ollila
Siitoskäyttöön valikoituja tai muita ei-teurastettavaksi valittuja poroja on viimeisimpien tilastojen mukaan 191 473. Niitä saisi asetetun poromäärän ylärajan nojalla olla 203 700. Tämä tarkoittaa, että yli 12 000 siitosporoa puuttuu. Porojen määrä on ollut vuosia laskusuuntainen. Ihmisen toimesta poroja on viime vuosina teurastettu noin 80 000-90 000 vuodessa. Teurasmäärä on porojen vähenemisen vuoksi laskenut huomattavasti. Normaalioloissa poroja voitaisiin teurastaa vuosittain 120 000-130 000.

Karhu, ahma, susi, ilves ja kotka tappavat Suomessa arviolta 30 000 poroa vuodessa. Arvio perustuu Luonnonvarakeskuksen vähimmäiskanta-arvion mukaisen petojen määrän, saaliskäyttäytymisen ja paikallisen ravintotilanteen huomioivaan tutkimusanalyysiin.

Petojen tappamista poroista löydetään maastosta vajaa viidennes. Raadot voidaan löytää lähinnä lumijälkien ansiosta lumelliseen aikaan vuodesta. Lumettomana aikana löytyminen on sattumanvaraista. Kesäaikana pedot tappavat eniten vasoja, jotka olisivat suurelta osin tulevan syksyn teurasporoja. Tällöin menetykset kohdistuvat poronomistajan tuottoon. Talvella, erotuskauden jälkeen ennen kevään vasomaa, maastossa on ainoastaan siitosporoja. Tällöin petojen saalistus kohdistuu siitoseläimiin, eli poronomistajan pääomaan.

Suomessa on 54 paliskuntaa. 35 paliskunnassa poroja on yli 5 % vähemmän kuin saisi olla. Kainuussa poroista puuttuu jo yli puolet. Neljässä (4) paliskunnassa poroja on yli 5 % enemmän kuin niitä saisi olla. Tästä tilanteesta huolimatta julkisissa keskusteluissa on rakennettu ”vaihtoehtoinen totuus” yleisestä porojen yliluvusta. Todellisuudessa ongelma on aliluku ja poromäärien jatkuva väheneminen, kuten tilastot aukottomasti osoittavat.

Poronhoitoalueella elää luonnossa porojen lisäksi petojen saaliseläimistä jonkin verran hirviä, joitakin alueelle tulleita kauriita, jotka selviytyvät ainoastaan täysin ihmisen ruokinnan varassa, sekä jäniksiä, jyrsijöitä ja metsäkanalintuja. Poronhoitoalue on arktista aluetta, jonka luonnossa eivät selviydy mitkä tahansa eteläiset sorkkaeläimet. Poro on evoluution kulussa muokkautunut arktisiin oloihin. Hirvitiheyskin on poronhoitoalueella muuta maata selvästi harvempi. Poronhoitoalue poikkeaa tässä suhteessa eteläisemmästä Suomesta. Se on luonnonoloiltaan ja eläinlajeiltaan kovin erilainen. Tämä tekee petojen saalisoloista myös omanlaisensa.

Poronhoitoalueen luonnonoloista seuraa se, että porojen merkitys petojen ruokana on poronhoitoalueella täysin ratkaiseva. Ilves ja ahma eivät selviytyisi pohjoisessa laisinkaan ilman poroa, sillä niille ei yksinkertaisesti olisi tarjolla riittävästi muuta ravintoa. Susi ja karhu ovat monipuolisempia saalistajia, mutta porot maistuvat niillekin paremmin kuin muut saaliseläimet. Kotkan muuta maata parempi menestyminen poronhoitoalueella on myös tarjolla olevan pororavinnon ansiota. Eikä petoja oikein voi tästä makuasiasta moittia.

On kuitenkin syytä ymmärtää, että poronomistajat ruokkivat näitä kaikkia petoja samalla alueella omalla omaisuudellaan. Peto ei satunnaisesti saalista ja tapa jotakin poroa, kuten kotieläinvahinkojen osalta muualla maassa ”häirikköpedot” toimivat. Poronhoitoalueella peto elää lähes yksinomaan porojen varassa. Ilman poroja ei peto täällä ensinkään pärjäisi. Tai joutuisivat turvautumaan ravinnonhankinnassaan poronhoitoalueella kotieläimiin, joita niitäkin on maatalouden hiipumisen myötä tarjolla kovin niukasti.

Petojen tappamista poroista maksetaan isot korvaukset

Kyllä, Suomi maksaa osan petojen tekemistä vahingoista isot korvaukset poronomistajille. Korvausten määrä on noussut vahinkojen määrän lisääntymisen ja poronlihan hinnannousun vuoksi viime vuosina huomattavasti.

Vuoden 2016 aikana tapahtuneista vahingoista korvattavaksi tulee jo se maaginen 10 miljoonaa, joka on EU:n Suomelle asettama yläraja korvattaviksi petojen tekemiksi vahingoiksi. Tätä enempää korvauksia Suomi ei saa vahingonkärsijöille maksaa, vahinkomääristä riippumatta. Vuoden 2016 osalta porovahinkojen korvattavaksi laskettava määrä siis ylittää jo tuon 10 miljoonaa. Tämä tarkoittaa, että korvauksia leikataan vahingonkärsijöiltä ja yli menevä osuus jää maksamatta.
Suomessa korvauksia maksetaan löytyneiden pedontappamien porojen ja vasahävikin mukaan ja löytymättä jäävien porojen osuutta kompensoidaan maksamalla löytyneistä korvaus 1,5-kertaisena. Lisäksi poikkeuksellisten suurten vahinkojen perusteella korvaus voidaan maksaa 2-kertaisena. Korvausjärjestelmä kattaa noin puolet petojen poronhoidolle aiheuttamista taloudellisista tappioista. Se ei kata kaikkia löytymättä jääneitä pedontappamia poroja, vaikka kertoimilla on osin huomioitu myös hävikkiä. Se ei kata lainkaan porojen ylimääräisistä suojeluyrityksistä, raatojen etsinnästä, petojen luvanvaraisen poiston prosesseista tai petovahinkojen aiheuttamista porokannan rakenteen muutoksista poronomistajille koituvia tappioita.

Luontojärjestöt esittävät ratkaisuksi korvausten nostamista ja lisävaltuuksien hakemista EU:lta. Lupaavat auttaakin asiassa. Kiitokset siitä, ele on toki hyväntahtoinen. Se kuitenkin perustuu käsitykseen, jonka mukaisesti yhtälö on ratkaistavissa rahalla. Ajatuksen sisältämä looginen ongelma tiivistyy vanhaan intiaaniviisauteen, jonka kiteytän tässä yhteydessä näin: ”vasta kun viimeinen poro on tapettu, ymmärrätte ettemme me, eivätkä pedotkaan, voi syödä rahaa”. Korvauseuro, olipa se kuinka suuri tahansa, ei vaso toukokuussa. Se muuttaa elävän eläimen, kulttuurin ja elinkeinon, kuolleeksi rahaksi. Raha auttaa hetken, mutta siitä puuttuu jatkuvuus. Tästä syystä raha ei valitettavasti ole ratkaisu jatkuvasti kasvavien petokantojen tekemiin jatkuvasti suurempiin vahinkoihin. Jos raha olisi ratkaisu, olisi ongelma kovin yksinkertainen.

Toisena esityksenä luontojärjestöt tarjoavat reviiriperusteiseen järjestelmään siirtymistä. Esimerkkinä järjestöt käyttävät kotkien reviiriperusteista korvausjärjestelmää, jonka ansiosta poronhoitoalueella eletään kotkan kanssa rinnan paremmin kuin muualla Suomessa. Kotka tappaa poroja. Sen reviireistä maksetaan alueen paliskunnalle pientä korvausta, jonka arvioidaan kattavan kotkan tekemät tuhot. Kotkareviirit ovat poronhoitoalueella täynnä, joten kotkan kanssa on opittu elämään. Kotka on kuitenkin lintu, jonka saalismäärät ja saalistuskäyttäytyminen poikkeavat maasuurpetojen saalismääristä olennaisella tavalla. Toki karkeasti yksinkertaistaen, sama asetelma syntyy esimerkiksi vertaamalla talitinttiä ja DDT:tä (nykyisin Suomessa kielletty vahvanlainen hyönteismyrkky). Molemmat ovat tuhoisia hyönteisille, mutta mittakaavassa on tietty aste-ero, josta johtuen hyönteiset kykenevät elämään samalla alueella rinnakkain paremmin talitinttien kuin DDT:n kanssa.

Yksi yleinen virhekäsitys onkin tämä luontojärjestöjen ulostuloista havaittava oletus siitä, että poronomistajat pitävät pedoista meteliä vain koska haluavat lisää korvauksia. Todellisuudessa luovumme välittömästi kaikista petokorvauksista, jos saamme vastineeksi vapaan metsästysoikeuden. Näin voisimme hallita tilannetta, ja elää petojen kanssa rinnakkain kuten olemme menneinä vuosikymmeninäkin tehneet, pitäen petokantojen kasvua hallinnassa. Loppumaan petoja ei ole koskaan poronhoitoalueelta saatu, eikä se edes ole tarkoituksemme. Epäröimättä hetkeäkään, valitsemme rahan sijasta poron.

Yksi yleisimmistä "vaihtoehtoisista totuuksista" on tämä: Peto tappaa vain syödäkseen ja tarvitsee vain vähän lihaa elääkseen.

Peto on luonnoneläin, joka ei valitettavasti toimi ihmisen logiikalla. Jos toimisi, ongelmat olisi ratkaistu kauan sitten.

Jos peto toimisi ihmisen logiikalla:

Voisimme sopia pedon kanssa, että poroja on pedolle aina saatavilla eikä nälkä pääse koskaan kiusaamaan. Näin pedolla ei olisi mitään tarvetta tappaa kymmeniä poroja kerralla turvatakseen heikkojen saalisolojen mahdollisesti tulevaisuudessa aiheuttamaa nälkää. Sen ei tarvitsisi tehdä läjäpäin raatoja, joita sitten raadonsyöjänä voisi myöhemmin saalistusolojen heiketessä hyödyntää.

Voisimme sopia pedon kanssa, että jokainen poro hyödynnetään kokonaan. Että porosta ei syödä vain parasta palaa, kuten kieltä tai sikiötä. Näin yhden poron tappaminen antaisi pedolle ravintoa pitkäksi aikaa. Voisimme sopia, että ruokahävikkiä ei aiheuteta. Lautanen syödään tyhjäksi, ennen kuin otetaan lisää. Toisaalta tässä asiassa peto ja ihminen eivät edes ole kovin erilaiset: herkkuja notkuvassa noutopöydässä ihmisetkin ylensyövät parhaita paloja eivätkä koske ruokiin, joista eivät niin kauheasti pidä.

Voisimme sopia pedon kanssa, että myös pedot ottaisivat ruokansa teurasporoista. Näin siitoseläimet voisivat vuosittain tuottaa pedoille ja meille lisää syötävää jatkamalla lisääntymistään. Peto ei niittaisi pääomaa, vaan tuottoa. Ihmisen logiikalla voisi ymmärtää, että pääomaa syömällä edessä on ennen pitkää konkurssi.

Voisimme sopia pedon kanssa, että poro tapetaan aina nopeasti, aiheuttamatta sille tarpeetonta kipua ja kärsimystä. Että poroa ei koskaan jätetä puhkotuin silmin ja irti revityin kielin vuotamaan kuiviin ja nääntymään niille sijoilleen, pahimmillaan useita päiviä kuoleman kipuja ja tuskaa kärsien. Vaikka poron osa on olla saaliseläin, sekin kyllä tuntee raadeltaessa kipua ja pelkoa.

Voisimme sopia pedon kanssa, että peto ilmoittaa poron ottamisesta maa- ja metsätalousministeriöön ja valtio maksaa siitä korvauksen omistajalle porojen teurastuskaudella, jolloin tuo pedon ottama teurasporo joka tapauksessa olisi teurastettu ja myyty. Näin poronomistaja saisi elantonsa edelleen poron tuotosta, aivan kuten teurastuloista. Pääomaa ei syötäisi eikä poroja katoaisi.

Yhteiselämä sujuisi.

Petovihaako tai tappamisen vimmaa?

Toisin kuin suuri osa petokeskustelujen osallistujista, en tunne petoja kohtaan sen enempää vihaa kuin rakkauttakaan. Peto on uljas, kaunis ja arvokas luonnoneläin, kuten on porokin. Kumpaakaan ei pidä tappaa tappamisen ilosta tai eläimeen kohdistuvasta vihasta.

Eläinviha – kohdistuipa se mihin tahansa eläimeen – on aina väärin kohdennettua vihaa. Eläimet eivät tee asioita ilkeyttään tai piruillakseen. Ilkeys on maailmassa yksin ihmisen osa.

Sukuni on elänyt vuosisatojen ajan pienissä pohjoisissa kylissä teurastamalla joka vuosi osan poroistaan ja kasvattamalla uusia teurastettujen tilalle. Pedot ovat aina eläneet samoilla mailla ja ottaneet poroista osansa. Se on luonnonlaki, joka ihmisen on hyväksyttävä. Ihmisen tehtävänä on ollut mahdollisuuksiensa ja kykyjensä mukaan suojella porojaan saalistajilta. Tarvittaessa tokan liepeille pysyvästi asettunut peto on tapettu. Näin ruokaa on riittänyt kaikille, ihmisten ja petojen sukupolvista seuraaviin. Jotta voimme edelleen elää rinnan, näin on välttämätöntä toimia tänäkin päivänä.

Suren jokaista tapettua petoa, vaikka samalla koen helpotuksen tunnetta saalistajalta pelastettujen porojeni puolesta. Suren aina kuolemaa. Jos voisin, muuttaisin oitis maailman paratiisiksi, jossa kenenkään ei tarvitsisi tappaa toista elävää. Tässä nykyisessä maailmassa tarvitsemme kuitenkin mahdollisuuden suojella poroja kohtuuttomaksi kasvavalta saalistuspaineelta. Ihmisellä on osansa luonnonjärjestyksessä. Se osa on tasapainon vaaliminen parhaan kyvyn ja ymmärryksen mukaisesti, inhimillisen älyn mahdollistamana.

Ymmärrän että on ihmisiä, joiden arvomaailma on täysin erilainen kuin omani. Ymmärrän, että jonkun mielestä poronhoito joutaa lopetettavaksi ja ne pohjoisen ihmiset voivat muuttaa muualle, jotka eivät ilman poronhoitoa pärjää kylissään. En itsekään pidä kaikkia vastaani tulleita elämäntapoja tai kaikkien ihmisten arvoja ihan viisaina.

Poronhoito on kuitenkin meille elämä. Elämä ilman poroja olisi jonkun toisen elämä. Poronhoito on tietynlaisen elämänkokonaisuuden tietoinen vahva valinta. Tuo valinta tehdään rakkaudesta pohjoiseen: kulttuuriin, luontoon, metsään tai tunturiin, niissä elävään elämään ja poroon. Ilman tuota valinnan mahdollisuutta olisimme juuriltamme revittyjä pakolaisia, vieraassa todellisuudessa, ilman oikeaa kotia. Poronhoito on meille enemmän kuin elinkeino ja kulttuuri. Se on sielu. Ilman sielua osamme olisi elää zombeina vieraissa kylissä.

Meille poronhoidosta luopuminen ei ole vaihtoehto. Siksi taistelemme elintilamme puolesta, olipa tuon elintilan uhkana sitten luonnon peto, metsänhakkuu, kaivosmonttu, lieteallas tai vuotos. Emme taistele rahasta tai vallasta, taistelemme elämästä. Pohjoisen luonnon, poron ja omastamme.
Eikä meillä ole varaa hävitä.

10. helmikuuta 2016

Toimistoväki maastotöissä

Kirjoittaja: Aarre Jortikka

Kesken kolean talven on sopivaa muistella menneen syksyn leppeitä päiviä ja pohjustaa samalla tulevaa blogikirjoitusta.

Mitä tapahtuu, kun Paliskuntain yhdistyksen toimistoväki viedään tekemään oikeita porohommia? Laitetaan keltanokat istumatyöläiset keskelle poromiehen tavanomaista maastotyöpäivää. Katsotaan…

Paliskuntain yhdistyksen väellä oli mahdollisuus osallistua porojen kokoamiseen ja erotukseen syyskuun puolivälissä Kutuharjun koeporotarhalla Inarissa. Tehtävänä oli koota porot kesätarhasta talvitarhaan. Koetarhan maasto on vaihtelevaa tunturikoivikkoa, osin hyvin jyrkkäpiirteistä ja kallioista. Maaston vuoksi mönkijällä ajaminen on työlästä ja paikoin mahdotonta. Korvaamattomana apuna tehtävässä olivat Saamelaisalueen koulutuskeskuksen poroalan opiskelijat opettajineen, joten koossa oli hyvä joukko jalkapatikassa liikkuvia sekä myös muutamia mönkijämiehiä. Luvassa oli 20 kilometriä soita, tunturikoivikkoa ja jyrkkiä rinteitä.



Lähtö Rovaniemeltä oli myöhään illalla, koska yksi osallistujista tuli iltakoneella. Perillä oltiin aamuyöllä kolmen tienoilla, heti nukkumaan ja aamulla maastoon. Sää oli suotuisa; päivä oli kaunis sekä poikkeuksellisen lämmin. Joukko asettui lähtölinjalle. Olin laitimmaisena vasemmalla mönkijöiden puolella. Heti lähdössä huomasin kulkijoita vasemmalla, joten ketju hajosi hieman heti lähdössä. Joustavasti tasattiin aukot, edettiin seuraavalla järvilinjalle ja jatkettiin eteenpäin.



Hetken kuluttua aloin epäillä, että muut eivät kuule mitä VHF-puhelimeen puhelen. Kännykkäkentät alueella ovat hyvin paikoittaiset, joten niiden varaan yhteydenpitoa ei voi laskea. Tervosen Mika kurvasi mönkijällä luokseni ja totesi, että VHF:n akku alkaa olla lopussa. IT-hemmon oli huojentavaa huomata, että tekniikka voi maastossakin pettää. Emme antaneet sen häiritä ja pidin jatkossa yhteyttä Mikaan vihellyspillillä. SOL Sharx –pillin ääni on pirullisen kimeä, joten kaikki lähellä olleet kirosivat minut varmasti alimpaan h***n. Omat korvatkin piti tukkia ennen pilliin puhaltamista. Etenemistä jatkettiin. Mönkijän murinasta kuulin Mikan liikkumisen vasemmalla ja puhelimesta muiden keskustelut oikealla. Maastogepsistä näin sijaintini, joten suunnistuksen puolesta saattoi olla aivan huoleton. Muut puolestaan kuulivat vihellyksistä missä kuljemme.

Vauhdista huolimatta teimme kaverin kanssa pikaiset tulet, paistoimme makkarat ja joimme kahvit. Hyvältä maistui! Kiirehän meillä tietenkin oli, koska olimme ulkokaarteen puolella ja meillä oli pisin matka. Osa oli sattumalta osunut sisäkaarteen puolelle, joten heille saattoi jäädä paremmin aikaa lepäillä ja ruokailla meidän paarustaessa pitkin soita ja harjanteita. Kuva puhukoot puolestaan. Johan Lasse Virenkin aikanaan sanoi, että pitää muistaa valita sisärata eikä kiertää ulompaa. Muistetaan.



Loppumatkassa maasto alkoi helpottaa, mutta nestehukka meinasi yllättää. Matka ulkokaarteessa oli ollut pitkähkö ja takki keliin sopimattoman raskas. Niukka vesi ’valui polviin’ ja askel alkoi painaa. Tauolla hörpätty annos urheilujuomaa helpotti hyvin. Loppumatkassa piti vielä testata, että miten Tahkolan Juholla riittäisi juoksukuntoa loppukiriin. Juho oli aiemmin syksyllä juossut puolimaratonin, joten kestävyyttä löytyisi. Perässäni kepeästi ropisevat Juhon askeleet kertoivat, että tämän kisan voittaja löytyi takasektorista. Vähin äänin vaihdoin takaisin kävelyyn.



Entäs sitten se tehtävä eli porojen kokoaminen? Joitakin poroja jälkeen jäi, mutta kokonaisarviona tehtävä oli sujunut hyvin ja säästänyt porotarhan taloudellisia resursseja. Kiitos onnistumisesta kuuluu kaikille osallistuneille, opiskelijoille ja opettajille. Kokoaminen sujui hyvin, joten tehtävä todennäköisesti uusitaan tulevana syksynä. Jäämme odottamaan tulevan syksyn blogia ’ulkoradalta’. Jos luonto sattuu kääntämään karummat kasvonsa, niin toimistoväen maastokelpoisuus pääsee ihan todelliseen testiin.

17. marraskuuta 2015

Mönkijäneitsyydestä

Kirjoittaja: Sanna Hast

Kaamasen Kutuharjussa marraskuun alun poikkeuksellisen lämpimänä aamuna kahdeksan maissa koeporotarhan isäntä Tervosen Mika tulee ja sanoo: ”Huomenta, siellä on toinen mönkijä nyt lämpiämässä.”

Mönkijäneitsyyden menetys oli kohdallani lähempänä kuin koskaan. Oli tarkoitus lähteä avuksi katsomaan löytyisikö koeporotarhan porotokan poroja vielä metsästä.

Epäilemättä silmistäni näkyi lapsenomainen innostus. Vaikka olen niitä vehkeitä tietysti nähnyt ja varmaan olisin päässyt aiemminkin kokeilemaan, mutta luonto kun ei anna periksi millekään tyhjänpäiväsille ajeluille lähtemiselle.

Ensilumet olivat sulaneet viikonloppuna pois, joten porojen jälkiä oli turha liiemmin toivoa. Jängät olivat jäässä ja niin olivat kaikki mättäätkin. Marraskuinen aurinko pyrki jokseenkin ponnettomasti horisonttiviivan ylle, ei jaksanut kovin korkealle enää. Paistaa lyhenevässä päivässä kauniisti, mutta erityisen hankalasti, sokaisten ajajan, kun suunta kääntyy suoraan kaakkoon tai, päivän edetessä, etelään.

Kerran piti mönkijäni vetää ojasta ylös, mutta kukaan ei sentään loukkaantunut ja onneksi saimme myös joitain poroja aitaan. Pitänee varmaan sanoa, että amatöörin mukana olosta huolimatta. Päivän päätteeksi Mika myönsi, että oli ehkäpä ikävin mahdollinen keli lähteä harjoittelemaan mönkijällä ajoa. Takaisin kämpillä laitoin puolestani merkille, että kahvikupista oli parempi ottaa kaksin käsin kiinni.

Mönkijöistä on tullut osa poromiehen elämää. Se on arkinen työväline, joka nopeuttaa maastossa liikkumista lumettoman tai vähälumisen maan aikana perinteiseen jalkapatikkaan verrattuna. Nopeuttaa, vaan en sanoisi että tekee keveämmäksi. Mönkijä ei ole täysin syrjäyttänyt jalkaisin liikkumista, sillä ihan kaikissa rääseiköissä ei silläkään pääse. Syvät metsäojat tai hakkuualojen rajuimmat maastonmuokkaukset tekevät myös paikoin mönkijällä liikkumisen mahdottomaksi. Melko jyrkissä paikoissa, käsittämättömässä kivikossa, mättäikössä, jängässä ja jopa vedessä sillä kuitenkin pääsee. Nykyään ettotyöt hoidetaan usein yhdistellen mönkijöitä ja jalkamiehiä. Joissain paliskunnissa käytetään myös helikopteria. Lumen tultua kelkat kaivetaan esiin ja meno käy niin sanotusti pehmeämmäksi.

Ne teistä, jotka väittävät, että poromiehistä on tullut laiskoja, että kelkoilla ja mönkijöillä vain ajellaan, voin kertoa, että olette väärässä. Vaikka osittain touhun raskaus selittyy kuskin kokemattomuudella, niin päivä mönkijän puikoissa ei järin helppoa hommaa ole. Useammasta päivästä puhumattakaan. Maastoa ei ajella kuten tietä, se vaatii herkeämättömän huomion ja samalla pitäisi seurata mihin on menossa ja etsiä katseella poroja. Mönkijä menee kyllä, mutta maaston muodot hakkaavat ja riuhtovat käsiä kyynär- ja olkaniveliin asti. Epätasainen meno saa tottumattoman epäilemään että härveli kaatuu tai vähintäänkin heittää selästään. Alaselkä on kovilla. Jopa polvet. Äkkinäiset liikkeet otetaan vastaan lihaksilla, mutta myös nivelillä; mönkijällä ajaminen on kokovartalohommaa. Ainakin tällaiselle n.170 senttiselle tytönhupakolle. Vaikka menen vapaaehtoisesti ylös ja alas kallioita ja vuorenrinteitä, enkä peljästy useamman päivän tarpomisesta maastossa kuin maastossa, niin pakko myöntää, että tällainen aatos kävi mönkijän ratissa mielessä: ei se ole ihme, että poromiehet – ne, jotka ettohommat tekevät – ovat pääsääntöisesti miehiä vielä tänäkin tasa-arvon ja teknologian helpottaman ihmiselon päivinä.

Tosin ääneen en tätä myöntäisi.

23. lokakuuta 2015

Poroerotus

Kirjoittaja: Sanna Hast

”Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen.”

– Laulun sanoituksiahan saa kukanenkin tulkita haluamallaan tavalla, mutta näillä kyseisillä on Leskisen Juice aikanaan osunut syksyn ytimeen. Nykyihmisen työ on irtaannutettu vuodenajoista ja luonnon rytmistä. Työajat eivät noudata päivän pituutta tai vuodenaikoja, säät eivät ohjaile töiden tekoa. Konttorille keinovalon alle mennään vesi- tai räntäsateessa, kaamoksessa ja pakkasessa. Yleensä matkat sisätiloista toisiin sisätiloihin kuljetaan autolla. Aurinkoisina päivinä käännetään ikkunan kaihtimia, jotta matalalta paistava aurinko ei heijastaisi tietokoneen ruudusta, tai mieltä ei harmittaisi niin kovin sisällä oleminen. Näillä leveysasteilla päivän lyhenemisen mukanaan tuomaa, kehon kokemaa, luontaista väsymystä ei myönnetä, vaan otetaan neljäs kuppi kahvia. Silti syksy tulee ja sen tuntee nahoissaan, näkee kanssaihmisissä sekä ympäristössään. Tuntee ja näkee, jos uskaltaa katsoa. Ja Juice ilmeisesti uskalsi.

Poromiehestä lokakuun näkee siinä, että miestä ei juuri kylän pinnassa näy. Syksy tarkoittaa yhtä kiireisimmistä poronhoitovuodenajoista.

Syksy on poron rykimäaikaa. Rykimäparttioksi kutsutaan pienehköä porukkaa naarasporoja eli vaatimia, joita valtahirvaat syksyisin keräävät haaremiinsa. Hirvaat pitävät omat parttionsa taitavasti kasassa ja vahtivat naaraitaan muilta hirvailta. Ne kalistelevat sarvia ja uhittelevat helposti kaikille niiden ja vaatimien väliin tuleville. Pahaa aavistamattomia matkailijoita ja luonnossa kulkijoita onkin syytä tähän aikaan vuodesta aina muistuttaa asiasta. Sillä, jos oikein huono tuuri käy, nuo yleensä niin lempeät otukset saattavat ottaa mittaa myös ihmisestä.


Vaikka poronhoitotyöhön on omaksuttu uusia käytänteitä, teknologioita ja tapoja, byrokratiasta puhumattakaan; on joitain asioita, joita nykymaailma tai edes ihmisen tahto ei tule muuttamaan. Se on poron luonto. Ja tähän kiinnittyy poromiehen elämäntapa. Sen rytmi. Poron luonto on ymmärrettävä ja sitä on osattava myötäillen hyödyntää; siksi poroja hoidetaan.

Näin syksyisin, poron luontaista rykimätokkiin kerääntymistä hyödynnetään porotöissä. Porot kerätään erotusaitoihin jalan, moottoripyöriä, mönkijöitä, kelkkoja tai helikopteria apuna käyttäen. Poroerotus on osuva nimi tapahtumalle, sillä siinä konkreettisesti erotellaan porotokasta yksilöt. Ensinnäkin, erotuksessa tunnistetaan merkistä mikä on kenenkin poro ja se lasketaan (eli luetaan) omistajan lukuun. Tarvittaessa vielä merkitsemättömät vasat merkitään emän merkkiin. Vieropalkisten porot erotetaan myös joukosta ja toimitetaan oman paliskunnan puolelle tai hoidetaan muulla sovitulla tavalla. Erotuksen päätarkoitus on erotella ne yksilöt, jotka jäävät eloon jatkamaan sukua niistä, jotka viedään sinä syksynä teuraaksi. Teurastuotosta poromies saa tilipussinsa. Eloon jäävät porot loislääkitään erotuksen yhteydessä ja päästetään takaisin luontoon.

Työ voi olla fyysisesti varsin raskasta; eikä poromiehen kohtaamat nykyajan haasteet siihen lopu. Kuitenkin tämä elinkeino motivoi ja kutsuu puoleensa sukupolvesta toiseen uusia poromiehiä ja -naisia. Poronhoitoon kasvetaan. Elinkeinon harjoittaja kiinnittyy hyvin vahvasti niin yhteisöön kuin ympäristöön, mikä voi vaikuttaa hätäisesti ajatellen hurjan sitovalta, individualismia ihannoivasta nykyihmisestä kahlitsevalta.

Mutta mitä oikeastaan on vapaus? Metsäluonnon lainalaisuuksia myötäilevä ihminen, kohtaa työtä tehdessään niin ruskan väriloiston kuin räntä- tai lumisateenkin. Luonnon, niin kauniin kuin rumankin puolen. Aamuisin keliä kuin keliä moittiva, konttorille kahlaaja puolestaan on yleensä sama hahmo, joka iltaisin on lähinnä television väriloiston ääreen sidottu. Kohtaakohan tuo koskaan edes itseään?

Vapaus, on liian iso kysymys, joten jätän vastaamatta. Kesän yltäkylläisen valon ja kaiken runsauden jälkeen syksy on kuitenkin poromiehelle sadon korjuun aikaa ja toisaalta valmistautumista talveen.

Tosiaan Juice, se on lokakuu nyt, ja poromiehestäkin näkee sen.

21. syyskuuta 2015

Aikainen lintu madon nappaa

Kirjoittaja: Anna-Leena Jänkälä
Syksy on monessa mielessä sadonkorjuuaikaa; marjat ja vihannekset kerätään ja säilötään, viljat puidaan ja heinät on tehty. Syksy on myös poromiehen sadonkorjuuaikaa, ei pelkästään heinäntekoa tai muuta porojen talviaikaisen ravinnon keruuta vaan myös poronlihan osalta sadonkorjuu on alkamaisillaan aivan näillä näppäimillä. Monen poronlihaa suoramyyvän poromiehen puhelin onkin viime aikoina pirissyt lupaavasti. Tämä on sitä aikaa jolloin varmistetaan, että omaan pakastimeen saadaan maukasta poronlihaa talven porokäristyksiin, -keittoihin ja muihin poroherkkuihin.

Lihaa suoramyyvä poromies on syksyn tullen täystyöllistetty; ei siinä lakisääteiset työajat paljon paina eikä vuosiloman lyhennykset tunnu missään kun päivät kuluu metsässä ettotöissä ja sen päälle vielä illat ja yöt lihanleikkuussa. Työaikaakin on jo valmiiksi jatkettu ainakin sillä 20 minuutilla. Syksyt ovatkin poromiehelle vuoden kiireisintä aikaa kesän vasanmerkinnän ohella.

Noin puolet teurastettavista poroista myydään paliskunnan kautta isolle jalostajalle kuten Polaricalle. Merkittävä osa menee kuitenkin poromiehen omien käsien kautta suoraan yksityiselle kuluttaja-asiakkaalle. Vuosien aikana vakiintuneita asiakassuhteita vaalitaan ja asiakas halutaan pitää tyytyväisenä. Useimmalle poromiehelle on kunnia-asia saada toimittaa asiakkaalleen mahdollisimman hyvälaatuista ja moitteetonta poronlihaa. Moni yksityinen kuluttaja myös kokee saavansa laadultaan parempaa poronlihaa suoraan poromieheltä. Jonkin verran tässä varmasti tekevät myös mielikuvat; suoraan aidalta omaan pakkaseen. Ja onhan se nyt hienompaakin kertoa kavereille, että kävin viikonloppuna hakemassa poromieheltä tulevan talven lihat. Tai käristyssä harvinaisille vieraille tarjotessaan kertoa, että tämä liha on siltä ja siltä poromieheltä; että osaapa sitten olla hyvät lihat ja juuri meidän tarkoituksiin sopivat palatkin.

Nyt jos joku muistaa, että enpä ole vielä soittanut sille omalle poronlihan toimittajalle, niin alkaisi olla varmasti viimeiset hetket tehdä varaus tulevalle syksylle. Jouluna se saattaapi olla jo myöhäistä. Ja tarvittaessahan poronlihaa löytää ainakin isompien kauppojen pakastealtaista.

Etto, ettoaminen = porojen kokoaminen erotusta varten

2. syyskuuta 2015

Poronhoito poronuorten näkökulmasta

Kirjoittaja: Laura Kurri
Minua pyydettiin kirjoittamaan poronhoidosta poronuorten näkökulmasta. Näkökulmia on niin monia, kuin tekijöitäkin. Tässä avaan teille hieman omaa näkökulmaani aiheeseen.

Olen ollut onnekas, kun palkisessani on aina ollut paljon nuoria mukana porotöissä. Töihin lähtemisestä on tehnyt erityisen hauskaa se, että tietää näkevänsä kavereitansa samalla. Porotyöt ovat siitä hieman erikoinen työyhteisö, että mukana ovat kaikki perheen pienimmästä vanhimpaan. Vanhempien poromiesten neuvot ja opit ovat kultaakin kalliimpia. Ilman niitä me nuoremmat emme osaisi sitä, mitä tänä päivänä osaamme. Toki me nuoremmatkin autamme parhaamme mukaan vastavuoroisesti pysymään mukana jatkuvasti kehittyvässä ja muuttuvassa teknologian maailmassa. 

Porotyöt ovat mielestäni nuorelle loistava kasvuympäristö. Vastuuta oppii kantamaan niin omista, kuin muidenkin eläinten hyvinvoinnista. Töitä joutuu myös tekemään ahkerasti, ja kaikki otetaankin töihin mukaan ikää katsomatta. Jokainen heinätöissä mukana ollut poronuori varmasti onkin kuullut sanottavan, että heinää on tehtävä omille poroille koko talveksi, ja sitähän sitten tehdään. Työmoraali kasvaa mukavasti töiden teon ohella ja nuori oppii, että eläinten hyvinvoinnin eteen on tehtävä töitä. 


Kesäisin erityisesti vasanmerkitysaikaan mukaan pääsevät jopa perheen pienimmät. On ilo nähdä lapset innoissaan ottamassa vasoja kiinni ja tutkimassa olisiko tämä nyt se oma vasa. Mielestäni lapsien itsevarmuus kasvaa, kun lapsi pääsee itse tekemään ja kokemaan asioita turvallisesti läheisten ihmisten ympäröimänä. Porotöissä yhteisöllisyyden merkitys korostuu, sillä töitä ei voi tehdä yksin eikä ilman hyvää yhteistyökykyä voi menestyä. Poronuorten ystävyyssuhteet kantavat yli palkisten, jopa yli maiden rajojen. Vuosittain järjestettävä nuoret vieropalkisilla- tapahtuma ja muut koulutuspäivät ovat oiva tapa tutustua muihin poronuoriin. Tällainen yhdessä tekeminen ja uusiin ihmisiin, ja toimintatapoihin tutustuminen on aina yhtä mukavaa.


Poronhoidon tulevaisuus on nuorten käsissä ja on mahtava nähdä, miten positiivisesti nuoret suhtautuvat siihen. He tekevät kaikkensa sen eteen, että heillä olisi tulevaisuus poronhoidon parissa. Poronuoret näkevät poronhoidon osana itseään, osana omaa identiteettiään. Erään poronuoren viisaita sanoja lainatakseni ” Raha ei ole ainoa, mikä tekee rikkaaksi. Vapaus kiehtoo ja luonto on pomo ”

25. elokuuta 2015

Poroihin liittyvät kesäajan työt Inarissa

Kirjoittaja: Maaren Angeli

Sain tehtäväkseni kirjoittaa blogitekstin poroihin liittyvistä kesäajan töistä Inarissa. Inari on aika laaja alue, ja Inarin kuntaan kuuluu kahdeksan paliskuntaa. Nämä pohjoisen paliskunnat eroavat toisistaan eri tavoin. Alueiden eroavaisuuksien takia jokaisessa paliskunnassa on heille itselleen sopivat, omanlaisensa poronhoitotavat. Poroja hoidetaan myös paliskuntien sisällä eri tavoin. Poronhoito myötäilee vuodenkiertoa sekä siihen vaikuttavia luonnonolosuhteita ja vaihtelee siten myös niiden mukaan vuosittain.


Uusi poronhoitovuosi alkaa aina ensimmäinen päivä kesäkuuta. Noin puolessa Inarin alueen paliskunnista vasat merkataan tavallisesti kesämerkkauksissa. Porojen liikehdintää ja kokoontumista seurataan kesäkuun puolivälin jälkeen aktiivisesti ja ensimmäiset vasat merkataan tavallisesti juhannuksen aikoihin. Säät ja räkkätilanne vaikuttavat porojen kasaantumiseen ja merkintöjen onnistumiseen. Merkittömiksi jääneet vasat merkataan syyserotusten yhteydessä. Kesämerkkaukset ovat poroperheiden kesän kohokohta, ja niissä on mukana poronhoitajia aina lapsista ikäihmisiin. Inarissa myös naisten ja lasten osuus poronomistajista on suuri ja poronhoito on perhekeskeistä. Lapset saavat jo varhain omat poromerkkinsä ja heidät otetaan pienestä pitäen mukaan poronhoitotöihin. Samalla he oppivat alueensa poronhoitotavat ja kulttuurin. Poronhoito on sosiaalista työtä, jossa poroja hoidetaan yleensä yhdessä suvun, perheen tai tokkakunnan kanssa.


Osa poromiehistä tekee heiniä poroillensa heinä-elokuussa. Isompien peltojen omistajilla heiniä voi riittää myyntiin asti. Jotkut tekevät myös kerppuja ja kortetta pienimuotoisesti. Kesällä on aikaa kunnostaa ja rakentaa omia sekä paliskuntien aitoja. Myös poromiesten tärkeät työvälineet kuten mönkijät ja kelkat korjataan kesän aikana kuntoon. Tosin uudet koneet viedään usein merkkihuoltoon, koska uutta tekniikkaa ei voida itse juuri korjata.

Paliskunnat suunnittelevat toimintaansa, valmistelevat kustannusarviot porotalousneuvojien kanssa ja aloittavat projektit. Työ aloitetaan usein jo keväällä lumen aikaan, jolloin rakennustarvikkeiden kuljetus on helpompaa. Kaikilla paliskunnilla on isoja aitarakennelmia jotka vaativat jatkuvaa kunnossapitoa.