Mönkijäneitsyydestä

Mönkijäneitsyydestä

Kirjoittaja: Sanna Hast

Kaamasen Kutuharjussa marraskuun alun poikkeuksellisen lämpimänä aamuna kahdeksan maissa koeporotarhan isäntä Tervosen Mika tulee ja sanoo: ”Huomenta, siellä on toinen mönkijä nyt lämpiämässä.”

Mönkijäneitsyyden menetys oli kohdallani lähempänä kuin koskaan. Oli tarkoitus lähteä avuksi katsomaan löytyisikö koeporotarhan porotokan poroja vielä metsästä.

Epäilemättä silmistäni näkyi lapsenomainen innostus. Vaikka olen niitä vehkeitä tietysti nähnyt ja varmaan olisin päässyt aiemminkin kokeilemaan, mutta luonto kun ei anna periksi millekään tyhjänpäiväsille ajeluille lähtemiselle.

Ensilumet olivat sulaneet viikonloppuna pois, joten porojen jälkiä oli turha liiemmin toivoa. Jängät olivat jäässä ja niin olivat kaikki mättäätkin. Marraskuinen aurinko pyrki jokseenkin ponnettomasti horisonttiviivan ylle, ei jaksanut kovin korkealle enää. Paistaa lyhenevässä päivässä kauniisti, mutta erityisen hankalasti, sokaisten ajajan, kun suunta kääntyy suoraan kaakkoon tai, päivän edetessä, etelään.

Kerran piti mönkijäni vetää ojasta ylös, mutta kukaan ei sentään loukkaantunut ja onneksi saimme myös joitain poroja aitaan. Pitänee varmaan sanoa, että amatöörin mukana olosta huolimatta. Päivän päätteeksi Mika myönsi, että oli ehkäpä ikävin mahdollinen keli lähteä harjoittelemaan mönkijällä ajoa. Takaisin kämpillä laitoin puolestani merkille, että kahvikupista oli parempi ottaa kaksin käsin kiinni.

Mönkijöistä on tullut osa poromiehen elämää. Se on arkinen työväline, joka nopeuttaa maastossa liikkumista lumettoman tai vähälumisen maan aikana perinteiseen jalkapatikkaan verrattuna. Nopeuttaa, vaan en sanoisi että tekee keveämmäksi. Mönkijä ei ole täysin syrjäyttänyt jalkaisin liikkumista, sillä ihan kaikissa rääseiköissä ei silläkään pääse. Syvät metsäojat tai hakkuualojen rajuimmat maastonmuokkaukset tekevät myös paikoin mönkijällä liikkumisen mahdottomaksi. Melko jyrkissä paikoissa, käsittämättömässä kivikossa, mättäikössä, jängässä ja jopa vedessä sillä kuitenkin pääsee. Nykyään ettotyöt hoidetaan usein yhdistellen mönkijöitä ja jalkamiehiä. Joissain paliskunnissa käytetään myös helikopteria. Lumen tultua kelkat kaivetaan esiin ja meno käy niin sanotusti pehmeämmäksi.

Ne teistä, jotka väittävät, että poromiehistä on tullut laiskoja, että kelkoilla ja mönkijöillä vain ajellaan, voin kertoa, että olette väärässä. Vaikka osittain touhun raskaus selittyy kuskin kokemattomuudella, niin päivä mönkijän puikoissa ei järin helppoa hommaa ole. Useammasta päivästä puhumattakaan. Maastoa ei ajella kuten tietä, se vaatii herkeämättömän huomion ja samalla pitäisi seurata mihin on menossa ja etsiä katseella poroja. Mönkijä menee kyllä, mutta maaston muodot hakkaavat ja riuhtovat käsiä kyynär- ja olkaniveliin asti. Epätasainen meno saa tottumattoman epäilemään että härveli kaatuu tai vähintäänkin heittää selästään. Alaselkä on kovilla. Jopa polvet. Äkkinäiset liikkeet otetaan vastaan lihaksilla, mutta myös nivelillä; mönkijällä ajaminen on kokovartalohommaa. Ainakin tällaiselle n.170 senttiselle tytönhupakolle. Vaikka menen vapaaehtoisesti ylös ja alas kallioita ja vuorenrinteitä, enkä peljästy useamman päivän tarpomisesta maastossa kuin maastossa, niin pakko myöntää, että tällainen aatos kävi mönkijän ratissa mielessä: ei se ole ihme, että poromiehet – ne, jotka ettohommat tekevät – ovat pääsääntöisesti miehiä vielä tänäkin tasa-arvon ja teknologian helpottaman ihmiselon päivinä.

Tosin ääneen en tätä myöntäisi.

Lue lisää

Poroerotus

Poroerotus

Kirjoittaja: Sanna Hast.

”Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen.”

– Laulun sanoituksiahan saa kukanenkin tulkita haluamallaan tavalla, mutta näillä kyseisillä on Leskisen Juice aikanaan osunut syksyn ytimeen. Nykyihmisen työ on irtaannutettu vuodenajoista ja luonnon rytmistä. Työajat eivät noudata päivän pituutta tai vuodenaikoja, säät eivät ohjaile töiden tekoa. Konttorille keinovalon alle mennään vesi- tai räntäsateessa, kaamoksessa ja pakkasessa. Yleensä matkat sisätiloista toisiin sisätiloihin kuljetaan autolla. Aurinkoisina päivinä käännetään ikkunan kaihtimia, jotta matalalta paistava aurinko ei heijastaisi tietokoneen ruudusta, tai mieltä ei harmittaisi niin kovin sisällä oleminen. Näillä leveysasteilla päivän lyhenemisen mukanaan tuomaa, kehon kokemaa, luontaista väsymystä ei myönnetä, vaan otetaan neljäs kuppi kahvia. Silti syksy tulee ja sen tuntee nahoissaan, näkee kanssaihmisissä sekä ympäristössään. Tuntee ja näkee, jos uskaltaa katsoa. Ja Juice ilmeisesti uskalsi.

Poromiehestä lokakuun näkee siinä, että miestä ei juuri kylän pinnassa näy. Syksy tarkoittaa yhtä kiireisimmistä poronhoitovuodenajoista.

Syksy on poron rykimäaikaa. Rykimäparttioksi kutsutaan pienehköä porukkaa naarasporoja eli vaatimia, joita valtahirvaat syksyisin keräävät haaremiinsa. Hirvaat pitävät omat parttionsa taitavasti kasassa ja vahtivat naaraitaan muilta hirvailta. Ne kalistelevat sarvia ja uhittelevat helposti kaikille niiden ja vaatimien väliin tuleville. Pahaa aavistamattomia matkailijoita ja luonnossa kulkijoita onkin syytä tähän aikaan vuodesta aina muistuttaa asiasta. Sillä, jos oikein huono tuuri käy, nuo yleensä niin lempeät otukset saattavat ottaa mittaa myös ihmisestä.

Vaikka poronhoitotyöhön on omaksuttu uusia käytänteitä, teknologioita ja tapoja, byrokratiasta puhumattakaan; on joitain asioita, joita nykymaailma tai edes ihmisen tahto ei tule muuttamaan. Se on poron luonto. Ja tähän kiinnittyy poromiehen elämäntapa. Sen rytmi. Poron luonto on ymmärrettävä ja sitä on osattava myötäillen hyödyntää; siksi poroja hoidetaan.

Näin syksyisin, poron luontaista rykimätokkiin kerääntymistä hyödynnetään porotöissä. Porot kerätään erotusaitoihin jalan, moottoripyöriä, mönkijöitä, kelkkoja tai helikopteria apuna käyttäen. Poroerotus on osuva nimi tapahtumalle, sillä siinä konkreettisesti erotellaan porotokasta yksilöt. Ensinnäkin, erotuksessa tunnistetaan merkistä mikä on kenenkin poro ja se lasketaan (eli luetaan) omistajan lukuun. Tarvittaessa vielä merkitsemättömät vasat merkitään emän merkkiin. Vieropalkisten porot erotetaan myös joukosta ja toimitetaan oman paliskunnan puolelle tai hoidetaan muulla sovitulla tavalla. Erotuksen päätarkoitus on erotella ne yksilöt, jotka jäävät eloon jatkamaan sukua niistä, jotka viedään sinä syksynä teuraaksi. Teurastuotosta poromies saa tilipussinsa. Eloon jäävät porot loislääkitään erotuksen yhteydessä ja päästetään takaisin luontoon.

Työ voi olla fyysisesti varsin raskasta; eikä poromiehen kohtaamat nykyajan haasteet siihen lopu. Kuitenkin tämä elinkeino motivoi ja kutsuu puoleensa sukupolvesta toiseen uusia poromiehiä ja -naisia. Poronhoitoon kasvetaan. Elinkeinon harjoittaja kiinnittyy hyvin vahvasti niin yhteisöön kuin ympäristöön, mikä voi vaikuttaa hätäisesti ajatellen hurjan sitovalta, individualismia ihannoivasta nykyihmisestä kahlitsevalta.

Mutta mitä oikeastaan on vapaus? Metsäluonnon lainalaisuuksia myötäilevä ihminen, kohtaa työtä tehdessään niin ruskan väriloiston kuin räntä- tai lumisateenkin. Luonnon, niin kauniin kuin rumankin puolen. Aamuisin keliä kuin keliä moittiva, konttorille kahlaaja puolestaan on yleensä sama hahmo, joka iltaisin on lähinnä television väriloiston ääreen sidottu. Kohtaakohan tuo koskaan edes itseään?

Vapaus, on liian iso kysymys, joten jätän vastaamatta. Kesän yltäkylläisen valon ja kaiken runsauden jälkeen syksy on kuitenkin poromiehelle sadon korjuun aikaa ja toisaalta valmistautumista talveen.

Tosiaan Juice, se on lokakuu nyt, ja poromiehestäkin näkee sen.

Lue lisää

Aikainen lintu madon nappaa

Aikainen lintu madon nappaa

Kirjoittaja: Anna-Leena Jänkälä.

Syksy on monessa mielessä sadonkorjuuaikaa; marjat ja vihannekset kerätään ja säilötään, viljat puidaan ja heinät on tehty. Syksy on myös poromiehen sadonkorjuuaikaa, ei pelkästään heinäntekoa tai muuta porojen talviaikaisen ravinnon keruuta vaan myös poronlihan osalta sadonkorjuu on alkamaisillaan aivan näillä näppäimillä. Monen poronlihaa suoramyyvän poromiehen puhelin onkin viime aikoina pirissyt lupaavasti. Tämä on sitä aikaa jolloin varmistetaan, että omaan pakastimeen saadaan maukasta poronlihaa talven porokäristyksiin, -keittoihin ja muihin poroherkkuihin.

Lihaa suoramyyvä poromies on syksyn tullen täystyöllistetty; ei siinä lakisääteiset työajat paljon paina eikä vuosiloman lyhennykset tunnu missään kun päivät kuluu metsässä ettotöissä ja sen päälle vielä illat ja yöt lihanleikkuussa. Työaikaakin on jo valmiiksi jatkettu ainakin sillä 20 minuutilla. Syksyt ovatkin poromiehelle vuoden kiireisintä aikaa kesän vasanmerkinnän ohella.

Noin puolet teurastettavista poroista myydään paliskunnan kautta isolle jalostajalle kuten Polaricalle. Merkittävä osa menee kuitenkin poromiehen omien käsien kautta suoraan yksityiselle kuluttaja-asiakkaalle. Vuosien aikana vakiintuneita asiakassuhteita vaalitaan ja asiakas halutaan pitää tyytyväisenä. Useimmalle poromiehelle on kunnia-asia saada toimittaa asiakkaalleen mahdollisimman hyvälaatuista ja moitteetonta poronlihaa. Moni yksityinen kuluttaja myös kokee saavansa laadultaan parempaa poronlihaa suoraan poromieheltä. Jonkin verran tässä varmasti tekevät myös mielikuvat; suoraan aidalta omaan pakkaseen. Ja onhan se nyt hienompaakin kertoa kavereille, että kävin viikonloppuna hakemassa poromieheltä tulevan talven lihat. Tai käristyssä harvinaisille vieraille tarjotessaan kertoa, että tämä liha on siltä ja siltä poromieheltä; että osaapa sitten olla hyvät lihat ja juuri meidän tarkoituksiin sopivat palatkin.

Nyt jos joku muistaa, että enpä ole vielä soittanut sille omalle poronlihan toimittajalle, niin alkaisi olla varmasti viimeiset hetket tehdä varaus tulevalle syksylle. Jouluna se saattaapi olla jo myöhäistä. Ja tarvittaessahan poronlihaa löytää ainakin isompien kauppojen pakastealtaista.

Etto, ettoaminen = porojen kokoaminen erotusta varten

Lue lisää

Poronhoito poronuorten näkökulmasta

Poronhoito poronuorten näkökulmasta

Kirjoittaja: Laura Kurri

Minua pyydettiin kirjoittamaan poronhoidosta poronuorten näkökulmasta. Näkökulmia on niin monia, kuin tekijöitäkin. Tässä avaan teille hieman omaa näkökulmaani aiheeseen.

Olen ollut onnekas, kun palkisessani on aina ollut paljon nuoria mukana porotöissä. Töihin lähtemisestä on tehnyt erityisen hauskaa se, että tietää näkevänsä kavereitansa samalla. Porotyöt ovat siitä hieman erikoinen työyhteisö, että mukana ovat kaikki perheen pienimmästä vanhimpaan. Vanhempien poromiesten neuvot ja opit ovat kultaakin kalliimpia. Ilman niitä me nuoremmat emme osaisi sitä, mitä tänä päivänä osaamme. Toki me nuoremmatkin autamme parhaamme mukaan vastavuoroisesti pysymään mukana jatkuvasti kehittyvässä ja muuttuvassa teknologian maailmassa.

Porotyöt ovat mielestäni nuorelle loistava kasvuympäristö. Vastuuta oppii kantamaan niin omista, kuin muidenkin eläinten hyvinvoinnista. Töitä joutuu myös tekemään ahkerasti, ja kaikki otetaankin töihin mukaan ikää katsomatta. Jokainen heinätöissä mukana ollut poronuori varmasti onkin kuullut sanottavan, että heinää on tehtävä omille poroille koko talveksi, ja sitähän sitten tehdään. Työmoraali kasvaa mukavasti töiden teon ohella ja nuori oppii, että eläinten hyvinvoinnin eteen on tehtävä töitä.

Kesäisin erityisesti vasanmerkitysaikaan mukaan pääsevät jopa perheen pienimmät. On ilo nähdä lapset innoissaan ottamassa vasoja kiinni ja tutkimassa olisiko tämä nyt se oma vasa. Mielestäni lapsien itsevarmuus kasvaa, kun lapsi pääsee itse tekemään ja kokemaan asioita turvallisesti läheisten ihmisten ympäröimänä. Porotöissä yhteisöllisyyden merkitys korostuu, sillä töitä ei voi tehdä yksin eikä ilman hyvää yhteistyökykyä voi menestyä. Poronuorten ystävyyssuhteet kantavat yli palkisten, jopa yli maiden rajojen. Vuosittain järjestettävä nuoret vieropalkisilla- tapahtuma ja muut koulutuspäivät ovat oiva tapa tutustua muihin poronuoriin. Tällainen yhdessä tekeminen ja uusiin ihmisiin, ja toimintatapoihin tutustuminen on aina yhtä mukavaa.

Poronhoidon tulevaisuus on nuorten käsissä ja on mahtava nähdä, miten positiivisesti nuoret suhtautuvat siihen. He tekevät kaikkensa sen eteen, että heillä olisi tulevaisuus poronhoidon parissa. Poronuoret näkevät poronhoidon osana itseään, osana omaa identiteettiään. Erään poronuoren viisaita sanoja lainatakseni ” Raha ei ole ainoa, mikä tekee rikkaaksi. Vapaus kiehtoo ja luonto on pomo ”

Lue lisää

Poroihin liittyvät kesäajan työt Inarissa

Porohin liittyvät kesäajan työt Inarissa

Kirjoittaja: Maaren Angeli.

Sain tehtäväkseni kirjoittaa blogitekstin poroihin liittyvistä kesäajan töistä Inarissa. Inari on aika laaja alue, ja Inarin kuntaan kuuluu kahdeksan paliskuntaa. Nämä pohjoisen paliskunnat eroavat toisistaan eri tavoin. Alueiden eroavaisuuksien takia jokaisessa paliskunnassa on heille itselleen sopivat, omanlaisensa poronhoitotavat. Poroja hoidetaan myös paliskuntien sisällä eri tavoin. Poronhoito myötäilee vuodenkiertoa sekä siihen vaikuttavia luonnonolosuhteita ja vaihtelee siten myös niiden mukaan vuosittain.

Uusi poronhoitovuosi alkaa aina ensimmäinen päivä kesäkuuta. Noin puolessa Inarin alueen paliskunnista vasat merkataan tavallisesti kesämerkkauksissa. Porojen liikehdintää ja kokoontumista seurataan kesäkuun puolivälin jälkeen aktiivisesti ja ensimmäiset vasat merkataan tavallisesti juhannuksen aikoihin. Säät ja räkkätilanne vaikuttavat porojen kasaantumiseen ja merkintöjen onnistumiseen. Merkittömiksi jääneet vasat merkataan syyserotusten yhteydessä. Kesämerkkaukset ovat poroperheiden kesän kohokohta, ja niissä on mukana poronhoitajia aina lapsista ikäihmisiin. Inarissa myös naisten ja lasten osuus poronomistajista on suuri ja poronhoito on perhekeskeistä. Lapset saavat jo varhain omat poromerkkinsä ja heidät otetaan pienestä pitäen mukaan poronhoitotöihin. Samalla he oppivat alueensa poronhoitotavat ja kulttuurin. Poronhoito on sosiaalista työtä, jossa poroja hoidetaan yleensä yhdessä suvun, perheen tai tokkakunnan kanssa.

Osa poromiehistä tekee heiniä poroillensa heinä-elokuussa. Isompien peltojen omistajilla heiniä voi riittää myyntiin asti. Jotkut tekevät myös kerppuja ja kortetta pienimuotoisesti. Kesällä on aikaa kunnostaa ja rakentaa omia sekä paliskuntien aitoja. Myös poromiesten tärkeät työvälineet kuten mönkijät ja kelkat korjataan kesän aikana kuntoon. Tosin uudet koneet viedään usein merkkihuoltoon, koska uutta tekniikkaa ei voida itse juuri korjata.

Paliskunnat suunnittelevat toimintaansa, valmistelevat kustannusarviot porotalousneuvojien kanssa ja aloittavat projektit. Työ aloitetaan usein jo keväällä lumen aikaan, jolloin rakennustarvikkeiden kuljetus on helpompaa. Kaikilla paliskunnilla on isoja aitarakennelmia jotka vaativat jatkuvaa kunnossapitoa.

Lue lisää

Porotalouden opiskelua ammattikorkeassa

Porotalouden opiskelua ammattikorkeassa

Kirjoittaja: Juho Tahkola.

”Ei poronhoitoa opiskella, vaan siihen kasvetaan!”

Tämän lauseen kuulee monen poromiehen toteavan, ja olen pitkälti itse samaa mieltä. Käytäntö ja perinteet poronhoitoon opitaan vanhemmilta ja toisilta poromiehiltä. Itse päätin oppini hakea koulun penkiltä. Toki käytännön kokemusta on jonkin verran pohjalla, mutta järkevänä ihmisenä (kun yritetään olla) päätin opiskella itseäni kiinnostavan tutkinnon; porotalousagrologi.

Mielekkäin opinahjo löytyi Rovaniemeltä Lapin ammattikorkeakoulusta. Lukion jatkoksi halusin jatkaa korkeakouluasteella. Muita vaihtoehtoja porotalousopintoihin olisi löytynyt joen toiselta puolen, Lapin ammattiopistosta tai Inarin SAKKista. Ammattikorkeakoulussa opiskelu oli mielekästä. Agrologiopiskelijat eivät olleet isoin ryhmä, mutta ryhmähenki sitäkin tiiviimpi. Reissuja tehtiin eri tilaisuuksiin ja tapahtumiin, kuten konemessut ja nuoret vieropalkisilla, sekä käytiin itse tiloilla tutustumassa eläimiin ja eri työtehtäviin. Poroerotukseen lähdettiin jo heti opiskelun ensimmäisenä syksynä Narkauksen palakiseen. Ketjuun haettiin ajomieheksi halukkaita ja tottahan toki se minulle sopi. Paikka oli itsessään ainutlaatuinen allekirjoittaneelle, koska samalla paikalla oli kenttäteurastamo aivan erotusaidan vieressä. Näin pääsin ensimmäistä kertaa osallistumaan teurastuksen eri vaiheisiin aina tainnuttamisesta suolistamiseen.

Opiskelijan arki ammattikorkeakoulussa oli pari ensimmäistä vuotta kiireellistä. Luennoilla käytiin klo 8-16 välillä ja kotona opiskeltiin vielä tentteihin ja kirjoiteltiin esseitä ja oppimispäiväkirjoja. Ryhmätöitä tehtiin paljon, mikä omalta osalta helpotti omaa opiskelua; onhan ryhmässä aina mukavampi työskennellä kuin yksin, eikä ole motivaatio-ongelmia tehtävien suorittamiseen. AMK-opinnot ovat paljon muutakin kuin vaan poronhoidon opiskelua. Ensimmäiset opiskeluvuodet muistuttivat paljon lukio-opintoja. Oppiaineina oli suomen kieltä, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa, englantia ja ruotsia. Toki ammattiopintojakin oli mukana; kasvituotanto, poro-, riista- ja kalatalous, pohjoinen kotieläintuotanto, markkinoinnin ja yrittäjyyden kurssit sekä metsänhoito. Lisäksi oli valittavana valinnaisia opintoja oman mieltymyksen mukaan. Itse valitsin kaikki mahdolliset pohjoisen kotieläintuotannon (eli nautapuolen kurssit) ja porotalouden kurssit.

Poronhoidon kursseilla meillä oli mahdollisuus olla mukana eri hankkeissa. Porutaku-hanke tutki poron ruokinnan, talvitarhauksen ja kuljettamisen parantamiskeinoja. EU:n myötä hankkeet yleistyvät ja ovat monelle valmistuvalle opiskelijalle työllistävä voimavara. Siksi tutustuminen hanketoimintaan opiskeluaikana on kannattavaa. Porotalouden opintoihin kuului myös lakiopinnot. Lain tuntemus korostuu jatkuvasti nyky-yhteiskunnassa kiristyvien säännösten ja EU:n myötä. Jatkojalostuksen kurssilla saimme hyödyntää Lapin ammattiopiston koekeittiötiloja ja pääsimme kokeilemaan eri tuotteiden valmistusta, raaka-aineena muun muassa poronliha. Myös Lapin ammattiopiston poronhoito-opiskelijat osallistuivat joillekin meidän kursseille ja käytiin me agrologiopiskelijatkin muutamia kertoja heidän tiloissa kuuntelemassa luentoa.

Eri opiskelijajärjestöt Rovaniemellä järjestivät paljon tapahtumia, jotka kevensivät sopivasti opiskelijan arkea, suurimpina tapahtumina mainittakoon Kuksajaiset ja Poronkusema. Myös erilaiset urheiluhenkiset tapahtumat toivat opiskelijat yhteen koulun ulkopuolella. Oli yhteisiä jalkapallo ja jääkiekko pelejä, sekä joka syksyinen ammattikorkeakoulun ja yliopiston välinen soutukilpailu Kemijoella. Opintojen ohella käytiin säännöllisen epäsäännöllisesti myös katsastamassa Rovaniemen yöelämää, jossa tapasi muita opiskelijoita. Rovaniemi onkin vilkas opiskelijakaupunki, jossa opiskelijahaalareihin pukeutuneet opiskelijat ovat tuttu näky katukuvassa.

Lue lisää

Vasanmerkintä - Yö yläkairassa

Kuvituskuva: kuva lisätty myöhemmin, ei liity kyseiseen tapahtumaan.

Kirjoittaja: Anne Ollila.

Pian käynnistyy 1.6. alkaneen uuden poronhoitovuoden ensimmäinen porotyösesonki, vasanmerkintä, tuttavallisemmin vasanleikko.

Vasanleikossa porot kootaan maastosta aitaan ja poronvasat merkitään omistajansa korvamerkillä. Merkkauksen jälkeen porot päästetään takaisin luontoon, johon ne ovat lukemattomien poro- ja poronhoitajasukupolvien ajan kuuluneet ja johon ne tulevat kuulumaan katkeamattomana sukupolvien ketjuna ohi meidän aikojemme.

Kaikissa paliskunnissa vasanleikkoa ei tehdä kesällä, vaan vasat merkitään joko kotivasotuksessa tai syksyllä erotusten yhteydessä. Joissakin paliskunnissa vasanmerkintäpaikoilla asutaan kämpillä tai laavuissa leikkoaika. Siellä missä välimatkat ovat kohtuulliset, työ tehdään usein kotoa käsin. Näin myös meillä.

Vasanleikko on yötyötä. Pohjoisen kesäyöt ovat valoisia, hiljaisia ja viileitä. Vasoille merkinnästä aiheutuva rasitus saadaan minimoitua työskentelemällä öisin.

Tämä tarina avaa lukijalleen yhden kotipaliskuntani viimekesäisen vasanleikkoyön. Lopusta löydät sanaston.

23.6.2014

Sää on hyinen, lämpötila nippa nappa plussan puolella. Kotipihan nurmea hunnuttaa kuura. Haarapääskyt pörhistelevät vaitonaisina pesissään räystään alla. Poikaset taisi viedä pakkanen ja nälkä. Niitä käy sääli. Luonto on julma vuoroin yhdelle, sitten toiselle. Poroille kylmä alkukesä on tehnyt hyvää: räkkä on viipynyt ja vasat ovat saaneet harvinaisen vaivattoman alun elämälleen.

Kello on iltakahdeksan. Pakkaillemme Hiacea. Kylmälaukku eväineen, vaihtovaatetta, siulanauhat ja numerolaput kannetaan koppiin. Peräkärryyn ajetaan mönkijä, reunalle sidotaan vimpat. Lopuksi tarkastetaan kai vanhasta muistista, että Offia on. Sitä tosin tuskin tarvitaan, sillä räkästä ei ole tietoakaan. Kaiken lisäksi vanha kunnon Off on sekin pilattu jollain EU-direktiivillä. Siinä ei enää saa käyttää ainesosaa, joka pitää ötökät loitolla.

Meillä on poroilla käytössä 20 GPS-paikanninta. Niitä kantavat valtavaatimet. Nyt paikantimet kertovat porojen palkivan kahdessa suuremmassa kesätokassa, molemmat yläkairassa. Tilanne on erikoinen, sillä yleensä porot kulkevat kesämaille palkisen alapuolen soille. Kylmä alkukesä ja siitä johtuva vähäinen räkkä tarjonnee selityksen. Yläkairan lehtevät pusikot ja räseiköt ovat ruokaisia kesämaita, jos räkkä ei aja poroja aukeille.

Vasanleikon suhteen on kuitenkin odotettavissa ongelmia. Yläkairan maat ovat vaikeakulkuiset. Nuorta ylitiheää sekametsää sekä tiuhaan ojitettua pusikoitunutta tasamaata. Liikkuminen onnistuu ainoastaan jalkaisin, silloinkin hitaasti ja hankalasti. Tässä maastossa poroja on vaikeaa kuljettaa, sillä tokka katoaa helposti näkyvistä, eikä niiden koossa pitäminen tai liikkeelle saaminen ole yksinkertainen tehtävä.

Ajamme erotusaidalle, puramme kamppeet, teemme tulet kämpän takkaan, kaivamme esiin kännykät ja avaamme Trackerin saadaksemme ajantasaisen tiedon porojen sijainnista. Signaaleissa on kuitenkin häiriötä ja tuoreimmat paikkatiedot osoittautuvat vuorokauden vanhoiksi. Niistä ei siis tänään ole apua. Kokemus ja perinteet ovat vahva selkäranka, jota teknologian pettäminen ei heiluta.

Ajamme mönkijöillä metsäautotien päähän. Siitä jatkamme taivalta jalan. Osa jää passiin tielle, estämään kuljetettavan tokan kulku tien yli, sitten kun tokka on kuljetettu niille main.

Mukana töissä on isovanhempia, vanhempia, puolisoita, lapsia, lapsenlapsia. Sivusilmällä pistän merkille, kuinka pappa neuvoo teini-ikäistä pojanpoikaa. Pojanpoika murisee vastauksensa vähän ärsyyntyen, irvistellen ja silmiään pyöritellen. ”No joo joo”. Nuoruus tahtoo tietää.

Yhdessä vedämme siulan laidasta vajaan kilometrin mittaisen nauhan paikalleen. Sen oikean sijainnin kertoo kokemus, alueen maaston ja porojen kulun perinpohjainen tuntemus. Samalla jalkamiehet hajaantuvat sopivan etäälle toisistaan.

Hyinen sää luo epäilevän ilmapiirin porukan ylle, mutta yritettävä on.

Viritämme maastossa yhteydenpidon mahdollistavat VHF-radiopuhelimet oikeille taajuuksille ja testaamme ne.

”Kuuleeko Vesa?”
”Kyllä kuuluu.”
”Oiva?”
”Joo.”

Kävelemme, kuuntelemme, katselemme jälkiä. Kipuamme kivien ja kantojen päälle kuullaksemme paremmin, kauemmas. Jo kohta kolkkaava poronkello paljastaa tokan sijainnin. Toinen ja kolmaskin eriääninen kello kertovat, että tokalla on riittävästi kokoa, jotta sen kanssa kannattaa kävellä.

”Hyvänkokonen tokka”, kuuluu radiopuhelimesta.

”Hyvin on vasoja”, vastaa toinen.

Äänet ovat tyytyväiset.

Asetumme ketjuiksi ja kuljemme hiljaa kohti tokkaa, joka lähteekin pian liikkeelle. Kävelymiehet ottavat paikkansa, taival alkaa. Maasto on vaikeakulkuista, matka taittuu verkkaisaan, vasojen tahtiin. Välillä seisahdetaan hetki kelloja kuulostellen. Toisinaan joku juoksee kääntämään karkulaista takaisin. Sitten käännetään koko tokkaa.

”Nyt tulevat sinne kuivanmaan laitaan”, sanoo hengästynyt ääni radiopuhelimeen.

”Joo”, kuuluu yhtä hengästynyt lyhykäinen vastaus.

Kilometrejä on takana pitkästi toistakymmentä, tunteja kahdeksan, ylihypättyjä metsätalouden kaivamia ojitusojia ainakin neljä tusinaa, pari vetistä suojuoksua, vaarakiipeilyä, maastoesteitä kivien ja kantojen yli. Kumisaappaani on ottanut kelpo hörpyn vettä jängästä, jonka yli juostiin joskus alkumatkasta. Kenkä alkaa hiertää ja askel painaa, mutta jälkeen ei voi jäädä. Puren hammasta ja kävelen.

Reilun kahdeksan tunnin kävelyn jälkeen ollaan jo lähellä siulanauhan päätä, kun saavutaan jälleen yhteen tiheään pusikkoon. Siellä tokan eteen osuu yllättäen toinen tokka. Yllätetyt porot säntäävät tiehensä kaikkiin ilmansuuntiin ja vievät kuljettamamme tokan mukanaan, lupia kyselemättä ja miehiä säästämättä. Työ valuu hukkaan, mahdollisuuksia tokan uudelleen kokoamiseen ei ole.

Väsyneinä ja vaitonaisina taivallamme viimeisen tunnin, kunnes saavumme tielle, josta saamme passimiesten mukana mönkijäkyydin kämpälle. Kämpälle saavumme aamukahdeksalta. Kukaan ei kärtyä tai taivastele. Elämä on. Poroelämä se vasta onkin.

Juomme kahvit, rupattelemme, paistamme tulilla makkarat. Sitten hyppäämme autoihin ja ajamme kotiin.

Kotiin saapuessamme kello on aamukymmenen. Päivä on jo pitkällä, mutta pääskyset ovat edelleen vaiti.

Eteisessä vilkaisen peiliin. Pistän merkille valvottujen öiden värjäämät violetinharmaat silmänaluset ja homssuisen tahmaletin. Inventaario paljastaa nilkoissa kirveltävät hiertymät, puhki kuluneen kumisaappaan, keskeltä kämmentä oksan puhkoman reiän.

Poronkarvan, mullan ja hien kuorruttamat vaatteet nakellaan kuivumaan ovien päälle. Kuivemmat jäävät mytyksi pöllyävien koirankarvapallojen ja erinäisen metsäroskan elävöittämälle lattialle. Muun maailman heräillessä nopeasti lämpenevään kesäpäivään, vedän makuuhuoneen pimennysverhon kiinni ja oikaisen uupuneet koipeni vaakaan. Petivaatteisiin on pinttynyt savu, hiki ja hyttysmyrkky. Kumisaappaan ehtii paikata illalla, ennen seuraavaa yritystä.

Keittiössä tuoksahtava tiskivuori saa odottaa.

Sanasto

Räkkä = verta imevät ötökät

Siulanauhat = muovisia leveitä nauhoja, joiden avulla ohjaillaan porotokkien kulkua aita-alueiden tuntumassa siten, että porot saadaan kulkemaan varsinaisiin siuloihin, eli johdinaitoihin ja sitä kautta edelleen aina aitaan saakka.

Siula = pitkä johdinaita, joka ohjaa porojen kulkua aitaan

Numerolaput = aidassa vasat laputetaan, jotta voidaan seurata mille emälle ne kuuluvat. Merkinnän jälkeen laput otetaan pois.

Vimpa = puuvartinen pitkä keppi, jonka päässä on narusta tehty silmukka porojen pyydystämistä varten. Vimpalla otetaan porot aidassa kiinni. Joissakin palkisissa samaan tarkoitukseen käytetään suopunkia, toisaalla taas otetaan porot kiinni käsin. Toimintatapa riippuu alueen perinteistä, alueen kesätokkien koosta ja näistä juontuvasta aitojen koosta. Vimpa toimii parhaiten keskikokoisessa aidassa. Käsin toimintaan tarvitaan hyvin pieni aita ja suopunki puolestaan on tarpeen suurissa aidoissa.

Valtavaatimet = vanhemmat naarasporot, jotka keräävät luonnostaan ympärilleen paljon muita poroja

Lue lisää

Pariskunnista päivää

Kirjoittaja: Sanna Hast.

Paliskuntain yhdistyksellä (paliskunnat.fi). Se on vastaus kysymykseen: ”niin missä sä olitkaan töissä?”.

Vastauksen saa toisinaan toistaa pariin otteeseen, eikä se johdu kuulijan huonosta kuulosta tai vastaajan huonosta ääntämyksestä vaan yksinkertaisesti siitä, ettei kuulija ole kuullut sanaa ”paliskunta” ehkä eläessään aiemmin, eikä siitä syystä osaa kyseistä sanaa kuulla. Jatkokysymyksiä seuraa usein luontevasti:

”Niin missä kunnassa?” tai

”Onko se vähän niin kuin joku osuuskunta?”

Ei ole lainkaan tavatonta, ettei kysyjä tiedä mikä on paliskunta. Poro sinänsä, ainakin yleensä, kyllä tunnistetaan.

Suomen poronhoitoalue, on jaettu 54 paliskuntaan, jotka ovat pinta-alaltaan ja poromääriltään erikokoisia, sekä myös poronhoitotavoiltaan erilaisia. Kaikki poronomistajat kuuluvat yhteen paliskunnista. Paliskunta on siis poronhoitoyhteisö, joka vastaa alueensa poronhoidosta. Kaikki paliskunnat ovat Paliskuntain yhdistyksen jäseniä.

Paliskuntain yhdistys puolestaan on porotalouden ohjaus-, neuvonta- ja asiantuntijaorganisaatio. Se on poronhoitolailla (848/1990) perustettu yhdistys, eikä sen vuoksi ole samankaltainen kuin esimerkiksi rekisteröidyt yhdistykset. Paliskuntain yhdistyksen tehtävänä on muun muassa toimia paliskuntien yhdyssiteenä, edistää ja kehittää poronhoitoa ja sen tutkimusta sekä hoitaa porotalouden suhteita muuhun yhteiskuntaan.

Tuttavallisemmin paliskunnista puhutaan palkisina, mikä vastaakin sanan varsinaista merkitystä melko hyvin. Palkinen tulee sanasta palkia, eli porolle ominaisesta tavasta kulkea ja laiduntaa. Porojen ”laidunkunnat”, eli paliskunnat ovat siis poronhoidon hallinnollisia, taloudellisia ja oikeudellisia sekä maantieteellisiä ja toiminnallisia perusyksiköitä.

Pohjoisen Suomen vanhin elinkeino, poronhoito, on tätä nykyä järjestäytynyt paliskuntajärjestelmän kautta. Vaikka poronhoitoalue sinällään on melko laaja – kattaen noin kolmanneksen Suomen pinta-alasta – ovat paliskunnat osakkaineen sidottuja pienempiin ”laidunyksiköihin”. Tästä syystä poronhoitoalueella muu maankäyttö, eli käytännössä maa- ja metsätalous, turvetuotanto, tuulivoiman tuotanto, kaivostoiminta ja niin edelleen, muuttavat, rajoittavat ja kaventavat poronhoidon toimintamahdollisuuksia aina paliskuntakohtaisesti. Ja edelleen tästä syystä poronhoitoalueella tapahtuva maan- ja alueiden käytön suunnittelu on poronhoidon ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän jatkuvuuden kannalta äärimmäisen keskeinen kysymys.

Yhteensovittaminen eri maankäytön intressien ja toimijoiden välillä ei aina ole helppoa; ristiriidoilta ja konflikteiltakaan ei ole poronhoitoalueella vältytty. Vanhoja kaunoja, tahallaan tai vahingossa tapahtuvia väärinymmärryksiä, vallankäyttöä, huhupuheita, mykkäkoulua, mökötystä, kommunikaation tai yhteisen kielen puutetta, mutta myös yhteisymmärryksen hakemista, myötätuntoa, siltojen rakentamista, uuden oppimista, joskus jopa anteeksiantamista. Kaikenlaista perusinhimillistä touhua mahtuu poronhoitoalueen eri toimijoiden välille.

Ehkä tästä syystä älypuhelimien ihmistä älykkäämpi tekstin oikolukija ei myöskään tunnista sanaa paliskunta vaan haluaan automaattisesti korjata sen sanalla pariskunta.

Lue lisää

Sokli

Lettorikko (Saxifraga hirculus)

Vastikään julkistettiin pitkään odotettu ratkaisu Soklin kaivoshankkeen liikenneyhteyksien rahoituksesta. Poliitikot päättivät, että me suomalaiset ojennamme vakavaraiselle norjalaiselle pörssiyhtiö Yaralle tietöinä 140 miljoonaa euroa valtion kassasta, jossa kuuleman mukaan on jo menty pohjan ali alati syvenevään velkamonttuun. Yara on luonnollisesti höveliydestämme tyytyväinen.

Rahaa annamme, koska kaivokset työllistävät ja tuovat tullessaan taloudellista hyvinvointia kaivospaikkakunnalle. On mahdotonta kiistää työmahdollisuuksien tarvetta muuttotappiokuntien perukoilla. On kuitenkin syytä tunnustaa, että kaivoksiin liittyvät työllisyysarviot ovat todellakin arvioita ja sellaisinakin kohdistuvat pelkkiin tulovirtoihin. Kuten professori Asko Suikkanen on osoittanut, kaivosten paikalliset työllisyys- ja talousvaikutukset on Suomessa tyypillisesti yliarvioitu ja todelliset eli toteutuneet vaikutukset vastaavasti jääneet todella kauas ennakkoon arvioiduista. Kaivostoimintaa myydään paikallisille ihmisille ja yhteisöille paketoituna kauniisti yltiöoptimistisiin laskelmiin.

Kaivoksen hyötyjä liioiteltaessa ja ongelmia vähäteltäessä sorrutaan älylliseen epärehellisyyteen. Kaivoshankkeet ovat luonteeltaan hyvinkin erilaisia. Niinpä kukin konteksti on aina otettava huomioon kokonaisuutta arvioitaessa. Kaivokset tuovat paikkakunnalle tullessaan myös taloudellisia kustannuksia ja ongelmia. Kaivoksissa realisoituneita työpaikkoja tulisi tarkastella suhteessa kunnan työllisyydessä, velkaantumisessa ja verotuloissa tapahtuneisiin muutoksiin. Kaivoskriittiset tai kaivosta suoranaisesti vastustavat taloudelliset argumentit voivat jossain tapauksissa olla hyvinkin rationaalisia.

On todennäköistä, että kaivoksen myötä kunnassa myös menetetään työpaikkoja ja rapautetaan olemassa olevien elinkeinojen toiminta- ja kehitysmahdollisuuksia. Poronhoitoalueella on päivänselvää, että hankkeella on negatiivisia vaikutuksia poroelinkeinon harjoittamiseen. Kuinka negatiivisia, ja millaiset yhteensovittamisen mahdollisuudet toimialojen välillä ovat, vaihtelevat tapauskohtaisesti erittäin paljon. Suurin huolenaihe on ympäristön pilaantuminen vesistöihin kertyvien päästöjen ja pölyn levitessä avolouhoksilta Lapin luontoon, sienten, marjojen ja muiden luonnontuotteiden kuorrutteeksi.

Kemijoen laajan vesistöalueen latvoilla sijaitsevan Soklin malmion hyödyntämiseen sisältyy suuria ja vakavia ratkaisemattomia huolenaiheita. Näistä mainittakoon radioaktiivisten aineiden kohtalo ja saostusliejun kemiallinen turvallisuus (Marianne Juntunen LK 8.2.2015). Monimutkaiset kemialliset ja radioaktiiviset epävarmuustekijät ovat sellaisia ympäristöriskejä, joihin paikallisten ihmisten ja elinkeinonharjoittajien on mahdotonta vaikuttaa. Riskinhallinta on uskottava kaivoshankkeen toteuttajan – eli kansainvälisen pörssiyhtiön – haltuun. Pörssiyhtiön toimintamoraali on aina taloudellisen hyödyn maksimointi.

Poronhoitoalueella toimivista kaivoksista on kokemuksia. Käytännössä kaivos laittaa väistämättä paliskunnan poronhoitokäytännöt uusiksi. Muutos aiheuttaa työtä ja kustannuksia: taivuttaa selkärankaa. Kategorisesti kaivoksen ja poropaliskunnan yhteiselämä ei ole mahdottomuus, mutta ei myöskään aina mahdollista.

Soklin malmio sijaitsee Kemin-Sompion paliskunnan ytimessä. Toteutuessaan kaivos veisi laajalti laidunalueita, katkaisisi porojen laidunkierron ja pakottaisi paliskuntaa muuttamaan poronhoitotapojaan peruuttamattomasti. Luonnonlaitumiin pohjaava elinkeinotoiminta saisi mahdollisesti halvaannuttavan kolauksen. Poronhoitovaltaisessa Savukosken kunnassa tällä olisi monia merkittävän negatiivisia vaikutuksia alueen elinkeinotoimintaan sekä sosiaaliseen ja kulttuuriseen rakenteeseen. Kaivos toisi toki työtä suomalaisille ja kansainvälisille kaivosalan ammattiosaajille. Samalla se kuitenkin veisi töitä paikallisilta itseltään. Tuloksena voi visioida Savukoskea autiona kaivoskylänä Soklin kaivoshankkeen noin 20-vuotiseksi arvioidun elämän jälkeen.

Soklin hanketta ei ole riittävästi analysoitu suhteessa siihen sosiaaliseen, kulttuuriseen, ekologiseen ja taloudelliseen kontekstiin, missä malmio sijaitsee. Suomen valtio on tukenut Soklin hanketta laput silmillä, tuijottaen yksioikoisesti yltiöoptimistisiin arvioihin työllisyysvaikutuksista, sulkien sujuvasti korvansa hankkeeseen liittyviltä riski- ja uhkatekijöiltä.

Kaivos aiheuttaisi toteutuessaan alueen poronhoidolle väistämättä huomattavaa haittaa. Tämänhetkisten suunnitelmien ja tehtyjen arvioiden mukainen Soklin hankkeen toteutus olisi alueen elävän elinkeinotoiminnan tuhoamista ja tulee edetessään johtamaan kansainvälistäkin huomiota saavaan konfliktiin. Koska kaivosyhtiö ei tiedosta eikä tunnusta asiaa, se ei ole toteuttanut lakisääteisiä neuvotteluja asianosaisten kanssa sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.

Soklin malmion hyödyntäminen on mahdollista aina niin kauan, kunnes se on hyödynnetty. Malmio ei haihdu avaruuteen, vaikka sen hyödyntämisen suhteen odotettaisiin nopeasti etenevää kaivosteknologian kehitystä. Kehittyneemmän ja turvallisemman teknologian myötä kaivostoiminnassa on tulevaisuudessa ehkä mahdollista käyttää vähemmän tuhoisia toteutusmenetelmiä.

Maakunnassa ja maassa, jossa kerran 250 vuodessa ehkä toteutuviin tulviin katsotaan aiheelliseksi varautua ennalta, luulisi olevan kykyä tulevaisuusperspektiiviin myös Soklin kaltaisten radioaktiivisten malmioiden kaivelussa. Neuvoja suunnittelun pitkäjänteisyyteen, sopeutumiseen ja sinnikkyyteen saa mieluusti kysyä vaikkapa poromiehiltä.

Lue lisää