17. marraskuuta 2015

Mönkijäneitsyydestä

Kirjoittaja: Sanna Hast

Kaamasen Kutuharjussa marraskuun alun poikkeuksellisen lämpimänä aamuna kahdeksan maissa koeporotarhan isäntä Tervosen Mika tulee ja sanoo: ”Huomenta, siellä on toinen mönkijä nyt lämpiämässä.”

Mönkijäneitsyyden menetys oli kohdallani lähempänä kuin koskaan. Oli tarkoitus lähteä avuksi katsomaan löytyisikö koeporotarhan porotokan poroja vielä metsästä.

Epäilemättä silmistäni näkyi lapsenomainen innostus. Vaikka olen niitä vehkeitä tietysti nähnyt ja varmaan olisin päässyt aiemminkin kokeilemaan, mutta luonto kun ei anna periksi millekään tyhjänpäiväsille ajeluille lähtemiselle.

Ensilumet olivat sulaneet viikonloppuna pois, joten porojen jälkiä oli turha liiemmin toivoa. Jängät olivat jäässä ja niin olivat kaikki mättäätkin. Marraskuinen aurinko pyrki jokseenkin ponnettomasti horisonttiviivan ylle, ei jaksanut kovin korkealle enää. Paistaa lyhenevässä päivässä kauniisti, mutta erityisen hankalasti, sokaisten ajajan, kun suunta kääntyy suoraan kaakkoon tai, päivän edetessä, etelään.

Kerran piti mönkijäni vetää ojasta ylös, mutta kukaan ei sentään loukkaantunut ja onneksi saimme myös joitain poroja aitaan. Pitänee varmaan sanoa, että amatöörin mukana olosta huolimatta. Päivän päätteeksi Mika myönsi, että oli ehkäpä ikävin mahdollinen keli lähteä harjoittelemaan mönkijällä ajoa. Takaisin kämpillä laitoin puolestani merkille, että kahvikupista oli parempi ottaa kaksin käsin kiinni.

Mönkijöistä on tullut osa poromiehen elämää. Se on arkinen työväline, joka nopeuttaa maastossa liikkumista lumettoman tai vähälumisen maan aikana perinteiseen jalkapatikkaan verrattuna. Nopeuttaa, vaan en sanoisi että tekee keveämmäksi. Mönkijä ei ole täysin syrjäyttänyt jalkaisin liikkumista, sillä ihan kaikissa rääseiköissä ei silläkään pääse. Syvät metsäojat tai hakkuualojen rajuimmat maastonmuokkaukset tekevät myös paikoin mönkijällä liikkumisen mahdottomaksi. Melko jyrkissä paikoissa, käsittämättömässä kivikossa, mättäikössä, jängässä ja jopa vedessä sillä kuitenkin pääsee. Nykyään ettotyöt hoidetaan usein yhdistellen mönkijöitä ja jalkamiehiä. Joissain paliskunnissa käytetään myös helikopteria. Lumen tultua kelkat kaivetaan esiin ja meno käy niin sanotusti pehmeämmäksi.

Ne teistä, jotka väittävät, että poromiehistä on tullut laiskoja, että kelkoilla ja mönkijöillä vain ajellaan, voin kertoa, että olette väärässä. Vaikka osittain touhun raskaus selittyy kuskin kokemattomuudella, niin päivä mönkijän puikoissa ei järin helppoa hommaa ole. Useammasta päivästä puhumattakaan. Maastoa ei ajella kuten tietä, se vaatii herkeämättömän huomion ja samalla pitäisi seurata mihin on menossa ja etsiä katseella poroja. Mönkijä menee kyllä, mutta maaston muodot hakkaavat ja riuhtovat käsiä kyynär- ja olkaniveliin asti. Epätasainen meno saa tottumattoman epäilemään että härveli kaatuu tai vähintäänkin heittää selästään. Alaselkä on kovilla. Jopa polvet. Äkkinäiset liikkeet otetaan vastaan lihaksilla, mutta myös nivelillä; mönkijällä ajaminen on kokovartalohommaa. Ainakin tällaiselle n.170 senttiselle tytönhupakolle. Vaikka menen vapaaehtoisesti ylös ja alas kallioita ja vuorenrinteitä, enkä peljästy useamman päivän tarpomisesta maastossa kuin maastossa, niin pakko myöntää, että tällainen aatos kävi mönkijän ratissa mielessä: ei se ole ihme, että poromiehet – ne, jotka ettohommat tekevät – ovat pääsääntöisesti miehiä vielä tänäkin tasa-arvon ja teknologian helpottaman ihmiselon päivinä.

Tosin ääneen en tätä myöntäisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti