12. kesäkuuta 2015

Vasanmerkintä - Yö yläkairassa


Kirjoittaja: Anne Ollila

Pian käynnistyy 1.6. alkaneen uuden poronhoitovuoden ensimmäinen porotyösesonki, vasanmerkintä, tuttavallisemmin vasanleikko.

Vasanleikossa porot kootaan maastosta aitaan ja poronvasat merkitään omistajansa korvamerkillä. Merkkauksen jälkeen porot päästetään takaisin luontoon, johon ne ovat lukemattomien poro- ja poronhoitajasukupolvien ajan kuuluneet ja johon ne tulevat kuulumaan katkeamattomana sukupolvien ketjuna ohi meidän aikojemme.

Kaikissa paliskunnissa vasanleikkoa ei tehdä kesällä, vaan vasat merkitään joko kotivasotuksessa tai syksyllä erotusten yhteydessä. Joissakin paliskunnissa vasanmerkintäpaikoilla asutaan kämpillä tai laavuissa leikkoaika. Siellä missä välimatkat ovat kohtuulliset, työ tehdään usein kotoa käsin. Näin myös meillä.  

Vasanleikko on yötyötä. Pohjoisen kesäyöt ovat valoisia, hiljaisia ja viileitä. Vasoille merkinnästä aiheutuva rasitus saadaan minimoitua työskentelemällä öisin. 

Tämä tarina avaa lukijalleen yhden kotipaliskuntani viimekesäisen vasanleikkoyön. Lopusta löydät sanaston.

23.6.2014

Sää on hyinen, lämpötila nippa nappa plussan puolella. Kotipihan nurmea hunnuttaa kuura. Haarapääskyt pörhistelevät vaitonaisina pesissään räystään alla. Poikaset taisi viedä pakkanen ja nälkä. Niitä käy sääli. Luonto on julma vuoroin yhdelle, sitten toiselle. Poroille kylmä alkukesä on tehnyt hyvää: räkkä on viipynyt ja vasat ovat saaneet harvinaisen vaivattoman alun elämälleen.   

Kello on iltakahdeksan. Pakkaillemme Hiacea. Kylmälaukku eväineen, vaihtovaatetta, siulanauhat ja numerolaput kannetaan koppiin. Peräkärryyn ajetaan mönkijä, reunalle sidotaan vimpat. Lopuksi tarkastetaan kai vanhasta muistista, että Offia on. Sitä tosin tuskin tarvitaan, sillä räkästä ei ole tietoakaan. Kaiken lisäksi vanha kunnon Off on sekin pilattu jollain EU-direktiivillä. Siinä ei enää saa käyttää ainesosaa, joka pitää ötökät loitolla.

Meillä on poroilla käytössä 20 GPS-paikanninta. Niitä kantavat valtavaatimet. Nyt paikantimet kertovat porojen palkivan kahdessa suuremmassa kesätokassa, molemmat yläkairassa. Tilanne on erikoinen, sillä yleensä porot kulkevat kesämaille palkisen alapuolen soille. Kylmä alkukesä ja siitä johtuva vähäinen räkkä tarjonnee selityksen. Yläkairan lehtevät pusikot ja räseiköt ovat ruokaisia kesämaita, jos räkkä ei aja poroja aukeille.

Vasanleikon suhteen on kuitenkin odotettavissa ongelmia. Yläkairan maat ovat vaikeakulkuiset. Nuorta ylitiheää sekametsää sekä tiuhaan ojitettua pusikoitunutta tasamaata. Liikkuminen onnistuu ainoastaan jalkaisin, silloinkin hitaasti ja hankalasti. Tässä maastossa poroja on vaikeaa kuljettaa, sillä tokka katoaa helposti näkyvistä, eikä niiden koossa pitäminen tai liikkeelle saaminen ole yksinkertainen tehtävä.    

Ajamme erotusaidalle, puramme kamppeet, teemme tulet kämpän takkaan, kaivamme esiin kännykät ja avaamme Trackerin saadaksemme ajantasaisen tiedon porojen sijainnista. Signaaleissa on kuitenkin häiriötä ja tuoreimmat paikkatiedot osoittautuvat vuorokauden vanhoiksi. Niistä ei siis tänään ole apua.
Kokemus ja perinteet ovat vahva selkäranka, jota teknologian pettäminen ei heiluta. 

Ajamme mönkijöillä metsäautotien päähän. Siitä jatkamme taivalta jalan. Osa jää passiin tielle, estämään kuljetettavan tokan kulku tien yli, sitten kun tokka on kuljetettu niille main.

Mukana töissä on isovanhempia, vanhempia, puolisoita, lapsia, lapsenlapsia. Sivusilmällä pistän merkille, kuinka pappa neuvoo teini-ikäistä pojanpoikaa. Pojanpoika murisee vastauksensa vähän ärsyyntyen, irvistellen ja silmiään pyöritellen. ”No joo joo”. Nuoruus tahtoo tietää.

Yhdessä vedämme siulan laidasta vajaan kilometrin mittaisen nauhan paikalleen. Sen oikean sijainnin kertoo kokemus, alueen maaston ja porojen kulun perinpohjainen tuntemus. Samalla jalkamiehet hajaantuvat sopivan etäälle toisistaan.

Hyinen sää luo epäilevän ilmapiirin porukan ylle, mutta yritettävä on.

Viritämme maastossa yhteydenpidon mahdollistavat VHF-radiopuhelimet oikeille taajuuksille ja testaamme ne.

”Kuuleeko Vesa?”

 ”Kyllä kuuluu.”

”Oiva?”

”Joo.”

Kävelemme, kuuntelemme, katselemme jälkiä. Kipuamme kivien ja kantojen päälle kuullaksemme paremmin, kauemmas. Jo kohta kolkkaava poronkello paljastaa tokan sijainnin. Toinen ja kolmaskin eriääninen kello kertovat, että tokalla on riittävästi kokoa, jotta sen kanssa kannattaa kävellä.

”Hyvänkokonen tokka”, kuuluu radiopuhelimesta.

”Hyvin on vasoja”, vastaa toinen.

Äänet ovat tyytyväiset.

Asetumme ketjuiksi ja kuljemme hiljaa kohti tokkaa, joka lähteekin pian liikkeelle. Kävelymiehet ottavat paikkansa, taival alkaa. Maasto on vaikeakulkuista, matka taittuu verkkaisaan, vasojen tahtiin. Välillä seisahdetaan hetki kelloja kuulostellen. Toisinaan joku juoksee kääntämään karkulaista takaisin. Sitten käännetään koko tokkaa.

”Nyt tulevat sinne kuivanmaan laitaan”, sanoo hengästynyt ääni radiopuhelimeen.

”Joo”, kuuluu yhtä hengästynyt lyhykäinen vastaus.

Kilometrejä on takana pitkästi toistakymmentä, tunteja kahdeksan, ylihypättyjä metsätalouden kaivamia ojitusojia ainakin neljä tusinaa, pari vetistä suojuoksua, vaarakiipeilyä, maastoesteitä kivien ja kantojen yli. Kumisaappaani on ottanut kelpo hörpyn vettä jängästä, jonka yli juostiin joskus alkumatkasta. Kenkä alkaa hiertää ja askel painaa, mutta jälkeen ei voi jäädä. Puren hammasta ja kävelen.    

Reilun kahdeksan tunnin kävelyn jälkeen ollaan jo lähellä siulanauhan päätä, kun saavutaan jälleen yhteen tiheään pusikkoon. Siellä tokan eteen osuu yllättäen toinen tokka. Yllätetyt porot säntäävät tiehensä kaikkiin ilmansuuntiin ja vievät kuljettamamme tokan mukanaan, lupia kyselemättä ja miehiä säästämättä. Työ valuu hukkaan, mahdollisuuksia tokan uudelleen kokoamiseen ei ole.

Väsyneinä ja vaitonaisina taivallamme viimeisen tunnin, kunnes saavumme tielle, josta saamme passimiesten mukana mönkijäkyydin kämpälle. Kämpälle saavumme aamukahdeksalta. Kukaan ei kärtyä tai taivastele. Elämä on. Poroelämä se vasta onkin.

Juomme kahvit, rupattelemme, paistamme tulilla makkarat. Sitten hyppäämme autoihin ja ajamme kotiin.

Kotiin saapuessamme kello on aamukymmenen. Päivä on jo pitkällä, mutta pääskyset ovat edelleen vaiti.

Eteisessä vilkaisen peiliin. Pistän merkille valvottujen öiden värjäämät violetinharmaat silmänaluset ja homssuisen tahmaletin. Inventaario paljastaa nilkoissa kirveltävät hiertymät, puhki kuluneen kumisaappaan, keskeltä kämmentä oksan puhkoman reiän.

Poronkarvan, mullan ja hien kuorruttamat vaatteet nakellaan kuivumaan ovien päälle. Kuivemmat jäävät mytyksi pöllyävien koirankarvapallojen ja erinäisen metsäroskan elävöittämälle lattialle.
Muun maailman heräillessä nopeasti lämpenevään kesäpäivään, vedän makuuhuoneen pimennysverhon kiinni ja oikaisen uupuneet koipeni vaakaan.  Petivaatteisiin on pinttynyt savu, hiki ja hyttysmyrkky. Kumisaappaan ehtii paikata illalla, ennen seuraavaa yritystä. 

Keittiössä tuoksahtava tiskivuori saa odottaa.


*********************************************************************************
Sanasto

Räkkä = verta imevät ötökät

Siulanauhat = muovisia leveitä nauhoja, joiden avulla ohjaillaan porotokkien kulkua aita-alueiden tuntumassa siten, että porot saadaan kulkemaan varsinaisiin siuloihin, eli johdinaitoihin ja sitä kautta edelleen aina aitaan saakka.

Siula = pitkä johdinaita, joka ohjaa porojen kulkua aitaan

Numerolaput = aidassa vasat laputetaan, jotta voidaan seurata mille emälle ne kuuluvat. Merkinnän jälkeen laput otetaan pois.

Vimpa = puuvartinen pitkä keppi, jonka päässä on narusta tehty silmukka porojen pyydystämistä varten. Vimpalla otetaan porot aidassa kiinni. Joissakin palkisissa samaan tarkoitukseen käytetään suopunkia, toisaalla taas otetaan porot kiinni käsin. Toimintatapa riippuu alueen perinteistä, alueen kesätokkien koosta ja näistä juontuvasta aitojen koosta. Vimpa toimii parhaiten keskikokoisessa aidassa. Käsin toimintaan tarvitaan hyvin pieni aita ja suopunki puolestaan on tarpeen suurissa aidoissa.

Valtavaatimet = vanhemmat naarasporot, jotka keräävät luonnostaan ympärilleen paljon muita poroja